Istuntoviikon jälkeinen huokaus

Kuva: Ursininkadun birgittalaisluostarin yksinkertaisuudesta

 

Toukokuun istuntoviikko meni ohi niin, etten saanut kirjoitettua mitään. Ei ilmeisesti ollut mitään kirjoitettavaa. Voi tulla yllätyksenä, mutta en ole vieläkään onnistunut lopettamaan seksuaalisuuteen tai sukupuoleen perustuvaa syrjintää maailmasta, vaikka aioin.

Valmistelin toukokuun kirkolliskokoukseen aloitteen piispanviran kelpoisuusehtojen muuttamisesta. Nyt marraskuussa se jätettiin hallintovaliokunnan esityksestä raukeamaan. Aloitteen tarkoitus olisi ollut varmistaa se, ettei piispaksi tulisi valittua sellainen ehdokas, joka ei vakaumuksensa vuoksi voi työskennellä naisten kanssa tai joka muuten ylläpitää naisia syrjiviä rakenteita.

Lakitekstiksi tarkoitettu kirjallinen muotoilu oli teknisesti vaikea kaltaiselleni ensimmäisen kauden edustajalle. Kelpoisuusehtoihin liittyy hirvittävä määrä byrokratiaa kuten kysymys siitä, kuka kelpoisuusehdot tarkistaisi sekä valitusoikeus, joka saattaisi sysätä tulevat piispanvaalit piinallisiksi vuosien mittaisiksi oikeusprosesseiksi. Ja toki siis muutenkin piispaehdokkaiden pitää saada halutessaan vastustaa pappisvirassa toimivia naisia, joten eipä se sitten kantanut sen pidemmälle. (Tätä viimeistä ei ole kirjattu mihinkään kirjoihin ja kansiin, mutta ajatus itsessään elää vahvana kirkkomme päättäjien joukossa.)

Aloite jätettiin siis odotusten mukaisesti raukeamaan pitkillä ja painavalla saatesanoilla, jotka voisi tiivistää suurinpiirtein, että: ”Syrjintä ei ole oukkidoukki ja semmoinen syrjintä pitää loppua heti jos sellaista on!”. Samaan aikaan toisaalla Porvoon hiippakunnan piispakilpaan ilmoittautui ensimmäinen ehdokas, joka ilmoitti olevansa valmis järjestämään erillisvihkimyksiä niille miehille, jotka eivät voi tulla naisten kanssa samaan vihkimykseen. Huokaus.

Kirkolliskokouksessa valittiin myös kansliapäällikkö, joka siis on Kirkkohallituksen ylin virkamies. Kirkkohallitus puolestaan on eräänlainen ministeriö, joka hoitaa kirkon yhteisiä asioita, kuten yhteiskuntasuhteita, strategisia linjauksia jne. Kyseessä on merkittävä tehtävä, jossa on runsaasti vaikutusvaltaa jaossa.

Kilpailu tiivistyi kahden ehdokkaan, kirkkoneuvos Pekka Huokunan ja Kuopion Männistön seurakunnan kirkkoherra Aulikki Mäkisen, väliseksi. Äänestyskäyttäytyminen noudatteli aika lailla samaa suhdetta kuin avioliittoaloitteen kohdalla, vain muutaman liikkuvan äänen lipeämisellä. Sehän sitten panee miettimään, että äänestimmekö kansliapäälliköstä vai avioliittolaista. Ja myös sitä, äänestääkö kirkolliskokous tulevaisuudessakin pääsääntöisesti avioliittolaista, asiasta riippumatta.

Pekka Huokuna valittiin kansliapäälliköksi äänin 57-48. Totesinkin myöhemmin, että siinä vaiheessa, kun ns. konservatiiviseksi itsensä identifioivat edustajat nousevat puhujapönttöön ilmoittamaan, ”ettei sukupuolella ole väliä ja siksipä äänestäkin tätä naisehdokasta”, niin olemme ehkä instituutiona astuneet yhden askeleen eteenpäin sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden toteutumisessa.

Virkaan valitulle Pekka Huokunalle toivotan myötätuulta, viisautta ja intoa viedä eteenpäin niitä uudistuksia, jotka ovat välttämättömiä. Sekä ruodottomia jälkiruokia.

Suomen ev. lut. kirkolla on ollut tasa-arvovaltuuskunta (tai joku vastaava elin), joka jossakin vaiheessa lakkautti itse itsensä, koska koki tarpeettomaksi oman olemassaolonsa. Tällä hetkellä mikään instanssi ei valvo eikä pohdi kirkon tekemisiä tasa-arvon näkökulmasta. Keskusteluilmapiiri on polarisoitunut myös yhteiskunnallisesti ja tekee osin vielä hankalammaksi saada asioita eteenpäin niin, että sukupuolten välinen oikeudenmukaisuus toteutuisi. Puhe tasa-arvosta ei ole helppoa, sillä silloin astutaan monien paitsi tiedostettujen myös tiedostamattomien odotusten ja oletusten miinakentälle. Kirkolla on harteillaan aivan omanlaisensa tradition taakka, jonka alta on vaikea kaivaa mitään erityistä tasa-arvon airuetta esille.

Facebook-feedini on täynnä seurakuntavaaleja. Toinen toisensa perään vetoaa kirkon jäseniin, jotta ääntä käytettäisiin, jotta jotakin muuttuisi. Siitä huolimatta ymmärtääkseni äänestyspaikoilla on ollut hiljaista eikä ole odotettavissa, että se suuri osa seurakunnan jäsenistä siltikään jaksaisi raahautua äänestyspaikoille ”tekemään kirkosta itsensä näköistä”. Arkkipiispa Luoma kertoi päätöspuheessaan katsoneensa ensimmäistä kertaa kasvojamme nyt edestä päin, sillä hän istui ensimmäistä kertaa kirkolliskokouksen puheenjohtajan paikalla. Hän sanoi nähneensä edessään ”kirkon kasvot”. Jos tämä on totta, kirkon kasvot ovat melko harmaantuneet ja miesvaltaiset. Enkä ole varma jaksanko uskoa seurakuntavaalien muuttavan radikaalisti näiden kasvojen piirteitä. Ehkä kuitenkin toivoa antaa se, että ne ovat vain kirkollisen vallankäytön rakenteiden kasvot, eivät koko kirkon kasvot.

Haminan kirkkoherra Juha Tanska sanoi kirkolliskokouksessa pitämässään puheenvuorossa jotakuinkin tähän tapaan, että muutos ei koskaan lähde vallan keskiöstä, vaan reunoilta ja marginaaleista. Pakko tunnustaa, että välillä istuntosalissa istuessani kaipaan kovasti kirkollisen vallan keskiöstä kirkolliseen marginaaliin. Hyvä elämä ei nimittäin rakennu institutionaalisesta vallanpitämisestä käsin. Ei niin, että vallanpitäjät kertovat kuinka kuuluu elää. Hyvä elämä rakentuu siinä, kuinka ottaa vastaan tämän päivän, nämä ihmiset, tämän tehtävän. Kiitoksen kainalossa kulkee onnellisuus.

***

PS. Jukka Hautala on koonnut hienosti kaikki oleelliset asiat kirkolliskokousviikolta blogiinsa https://turustajatoreilta.wordpress.com/kirkolliskokouskuulumisia-2/mita-turussa-paatettiin-syksy-2018/

Oppitunti armosta

Kirkollisessa keskustelussa näyttää helposti sekoittuvan yksi, pyhä ja apostolinen kirkko teologisena käsitteenä sekä Suomen ev. lut. kirkko hallinnollis-juridisena organisaationa, jossa toimitaan tiettyjen maallisten pelisääntöjen mukaan. Näiden kahden jännitteeseen syntyy usvaista sekoilua, kun maalliset sekoittuvat taivaallisiin.

Maalliset väärinkäytökset kuuluvat ”lain alle”. Seurakuntaa hallinnollisena yksikkönä ei voi operoida teologisin käsittein. Siinä tapahtuvia väärinkäytöksiä ei voi jättää seurauksetta, sillä elämme maailmassa, jossa ihmisten oikeustaju ei kestä sellaista.

***

Vaikka talouden kanssa suhmurointi ja joitakin vuosia sitten vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä ilmi tullut lasten hyväksikäyttö ovat rikoksina täysin eri kaliiperin asioita, kirkollisessa kontekstissa niihin liittyvä salailun mekanismi näyttäisi toimivan erittäin samankaltaisesti.

Ensinnäkin esiin nousee puhe armosta. Armon kerrotaan kuuluvan meille kaikille. Muistutetaan, ettei kukaan meistä ole synnitön ja anteeksipyynnön vaaditaan riittävän.

Toiseksi on puhe julkisuudesta. Kysytään miksi ei näitä asioita hoidettu kaikessa hiljaisuudessa omissa piireissä. Harmitellaan maineen menetystä ja ajatellaan, että viestintuojassa on vikaa siinä määrin, että hänet sopii ampua.

Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen ovat prosesseja. Kun piispa Teemu Laajasalon luottokorttiepäselvyydet ovat nousseet julkisuuteen, hän pahoitteli asiaa pikavauhtia. On kuitenkin väärin odottaa, että anteeksiannon prosessi tulisi samanlaista haipakkaa perässä. Se, jota on loukattu, päättää missä rytmissä annetaan anteeksi. Ei anteeksipyytäjä eikä hänen lähipiirinsä. Sen, joka on tehnyt väärin, tulee varautua siihen, ettei anteeksiantoa tule koskaan. Silloin kysymys kuuluu: Miten elän sellaisen tilanteen kanssa, että en koskaan saa anteeksi sitä, mitä olen tehnyt?

***

Häpeä on hirvittävä taakka ja se lankeaa kannettavaksi sille, jonka rikkomuksiin valokeila osuu. Silloin ei auta asioiden hengellistäminen, ei vitsailu eikä selittely. Häpeä on vain pakko kantaa ja katsoa mihin se tie johtaa. Häpeä on asia, jota on vaikea kestää. Siksi sille tarjotaan lääkkeeksi liian helposti Dietrich Bonhoefferin mainitsemaa halpaa armoa. Armo on tässä tapauksessa halpaa jos toisen puolesta selitellään asioita parhain päin, yritetään kääntää katseet toiseen suuntaan, ammutaan viestintuoja ja lopuksi heittäydytään rukoukseen, kun pitäisi kaataa rahanvaihtajien pöydät.

Armo koskee ihmisen syvintä olemassaoloa. Laki sivaltaa egon pintaa kuin ruoska. Vasta kun ego murtuu, jää jäljelle armo.

Armo on selviytymiskokemus. Vaikka totuuden valo valaisi kaiken mitä minussa on, minä selviydyin häpeästäni. Armo tekee ihmisen nöyräksi ja kiitolliseksi. Se on kokemusta hengissä selviämisestä ja maailman katsomista uusin silmin kuin olisi juuri syntynyt maailmaan. Armo saa ymmärtämään, että vaikka joudun luopumaan kaikesta, mitä olen pitänyt tärkeänä, minua odottaa jokin parempi. Armo on syvällinen ymmärrys siitä, että olen enemmän ihminen nyt kuin olin ennen.

Pidetään hei yhteyttä!

En pääse osallistumaan marraskuun istuntoviikolle johtuen uudesta työstä ja siihen liittyvistä esteistä. Tilallani on varajäsenenä Alavieskan kirkkoherra ja Oulaisten vs. kirkkoherra Eija Nivala, joka on jo kokenut konkari kirkolliskokouksessa eikä joudu opettelemaan kaikkea alusta kuten minä.

Ennen istuntoviikkoa olen yrittänyt omalta osaltani vaikuttaa perustevaliokunnan työskentelyyn avioliittoa koskevan edustaja-aloitteen tiimoilta. Valiokuntatyöskentely ei ole julkista, joten ei siitä sen enempää kuin että pitkä ja ohdakkeinen on matka edessä, jotta voisimme saavuttaa yhteisen ymmärryksen asiassa. Kyllä se jaksaa aina ihmetyttää, että miten ihmiset, toistensa kaltaiset, eivät vain pääse sanojen jonoon laittamisesta yksimielisyyteen.

Ehkä se johtuu siitä, että unelmamme kirkosta ja kristittyjen yhteydestä ovat erilaisia. Molemmat tahtovat kääntää kirkon kulkemaan omaa unelmaansa kohti.

***

Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän olen taipuvainen ajattelemaan, että kirkon ainoa olemassaolon oikeutus on se, että se tuo ihmiset yhteyteen. Yhteyteen Jumalan, toinen toistensa ja itsensä kanssa. Tämä tehtävä on se, mikä erottaa kirkon maailmasta. Kirkko ei ole olemassa itseään varten. Ei sitä varten, että se säilyttäisi oikean opin sanojen muodossa, vaan siksi, että se säilyttäisi oikean opin elämässä.

Jos ajatellaan kirkkoa yhteytenä siihen suurimpaan Rakkauteen, joka kutsuu ihmiset ja koko luomakunnan elämään, kysymys avioliitosta on aika lailla sivuseikka. Se on tärkeä niille, jotka tahtovat järjestää maallisen elämänsä asiat ja kumppanuutensa tällaisen instituution kautta, mutta avioliitto itsessään ei takaa yhteyttä rakkauteen, Jumalaan, itseen tai toisiin ihmisiin. Maalliset instituutiot eivät toimi niin. Niillä voidaan säädellä vain maallisia asioita. Vain armo saattaa ihmisen yhteyteen ja omalle paikalleen yhteydessä.

Maallisiin rakenteisiin liittyvissä kiistoissa suoraan taivaasta saadut tiedonannot siitä, miten Jumala haluaa asiat järjestettävän, tuntuvat samanlaiselta kukkoilulta kuin muurahainen kertoisi elefantille miten tämän tulee kärsäänsä käyttää.

Ykseys ja yhteys ovat olemassa, näemmepä sitä tai emme. Oman persoonallisuutemme, omien toiveidemme ja haaveidemme takaa paljastuu yksi ja sama henki, jonka vaikutuksesta koko olemassaolomme on riippuvainen. Minä en ole olemassa ilman toisia enkä minä voi irtautua toisista, vaikka kuinka he olisivat mielestäni väärässä siinä, miten maallisten tomumajojen asioita tulisi täällä ajassa järjestää. Vaikka eroaisin kirkosta ja antaisin tämän organisaation hajota kysymykseen seksuaalivähemmistöjen oikeudesta saada kirkollinen avioliittoon vihkiminen, en siltikään pääse eroon teistä, jotka olette väärässä. Te vaan jatkatte muina muunsukupuolisina, miehinä ja naisina väärässä olemistanne ja sen kanssa on elettävä.

***

Mikä tuo ihmisen yhteyteen toisen ihmisen kanssa? Mikä estää tämän yhteyden toteutumisen?

***

Ehkäpä kirkolliskokous ratkoo kaikki maalliset ongelmat ja esittää vastaukset edellä mainittuihin kysymyksiin ja linjaa lainsäädäntönsä sen mukaiseksi juuri tällä viikolla, jolloin en ole paikalla ottamassa kunniaa ja mainetta…

…tilatkaa välittömästi taksi Turkuun!

Pyhä toiseus

Seurasin Helsingin piispanvaalin H-hetkeä ja siitä seurannutta keskustelua muutaman tuhannen kilometrin päästä. Päivä sen jälkeen, kun Helsingin piispanvaalin tulos oli selvä, suurin piirtein sama ydintukijoukko, joka raivasi Teemu Laajasalon polut tasaiseksi, ilmoitti Ilkka Kantolan arkkipiispaehdokkaakseen.

Kaisamari Hintikan ja Jaana Hallamaan tukijoukkojen pettymystä olen nähnyt kuvattavan ”itkemiseksi”, ”itkupotkuraivareiksi”, ”loanheitoksi” jne. Ihmettelen, ettei suurempaa kuvaa nähty. Ei kysymys ole millään tavalla Teemun sopivuudesta tai sopimattomuudesta Helsingin hiippakunnan piispaksi (vaikka saattoi se jollekin olla sitäkin). Ongelma on paljon Helsingin hiippakunnan piispaa suurempi. Kyse on siitä, millaista tilaa toiselle sukupuolelle tarjotaan Suomen ev. lut. kirkossa.

’Toinen sukupuoli’ on Simone de Beauvoirin oivallus naisen roolista yhteiskunnassa. ”Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan”. Yhteiskunta sosiaalistaa naiset toisiksi suhteessa miehiin. Beauvoirin mukaan miehet velvoittavat naiset hyväksymään itsensä ’toisena’.

Nykyisin eivät tietenkään kaikki miehet. Ne, jotka eivät sitä edellytä, ovat erittäin tiedostavia miehiä. On myös naisia, jotka haluavat naisten hyväksyvän itsensä toisena. He häiriintyvät feministisestä puheesta ja liittoutuvat miehen kanssa.

Vaikka de Beauvoir on kuollut, koko piispanvaaliin kiertynyt keskustelu on tympeä esimerkki siitä, kuinka vaatimus toiseuden hyväksymisestä elää. Pettymystään ei olisi pitänyt ilmaista. Asiasta ei olisi pitänyt keskustella. Kysymystä sukupuolesta ei olisi pitänyt nostaa esille, koska ”kysymyksessä ei ollut sukupuoli, vaan pätevyys”. Ja jos joku piti pätevämpänä muita ehdokkaita kuin Teemu Laajasaloa, hänen tukijoukkojensa uhriutuminen oli vertaansa vailla. Jopa siinä määrin, että aloin miettiä onko tämä joku vaalistrategia. Asiallinenkin keskustelu ja monia askarruttavat todelliset kysymykset nähtiin ”loanheittona”. ”Loanheitto” muuttui dominoivaksi narratiivaksi, jota toistettiin kaikissa some-keskusteluissa. Eihän kukaan halua olla ”loanheittäjä”. ”Posin kautta” voi olla tehokas keino hiljentää ihmiset esittämästä kriittisiä, mutta oleellisia näkökohtia ja kysymyksiä.

Samoin tulevien piispanvaalien ehdokasspekulaatiot tukevat kirkon perinteistä patriarkaalisen historian tiedostamatonta kulkua kohti tulevaisuutta. Jos olisin saanut kolikon joka kerta, kun joku sanoo: ”vielä ei ole naisen aika” milloin missäkin hiippakunnassa, en ehkä olisi äveriäs, mutta voisin ostaa miespiispainkokouksen naispapeille määrittelemät korrektia denieriä olevat uudet sukkahousut.

Nainen piispaehdokkaana on kuin eksoottinen nähtävyys, jonka jokaista tuumaa tarkastellaan silmät tapin nokassa. Jos hän on napakka ja itsetietoinen, hänet koetaan hankalaksi. Jos hän on joustava ja harkitseva, hän ei ole riittävän napakka. Hän on liian tuntematon, häntä ei tiedetä. Hän pukeutuu liian rennosti tai liian muodollisesti. Hänen naiseutensa resonoi kaikki ärsyttävät piirteet kuin ne huudettaisiin nupit kaakossa mikrofoniin. Kukaan mies ei tule katsotuksi siten kuin nainen. Miehenä riittää keskinkertaisuus. Naisen tulisi taiteilla tiedostamattomien toiveiden ja odotusten näkymättömällä nuoralla. Nainen menettää hyvin helposti niidenkin naisten ja miesten äänet, jotka puheiden tasolla tahtovat naisille enemmän tilaa kirkossa.

Jostakin syystä tänä kirkkohistoriallisen aikana johtaviin asemiin etsitään henkilöä, joka yhdistäisi kirkon konservatiivista ja liberaalia väkeä. Se henkilö ei voi olla nainen, sillä konservatiivinen kirkkoväki ei voi nähdä naista yhdistäjänä. Tällainen eetos sulkee automaationa ovet naisilta kirkon merkittäviin virkoihin. On ymmärrettävä, että jos haluaa raivata kirkon rakenteissa tilaa naisille, sen asian eteen on tehtävä työtä. Se ei tapahdu automaattisesti. Joskus jonkun on astuttava esiin ja tehtävä ratkaisuja, jotka vaativat oman mukavuusalueen jättämistä taakseen. Olla jopa valmis häviämään.

Toinen sukupuoli ei ole vain nainen. Termin voisi katsoa edustavan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Etnisiä vähemmistöjä. Vammaisia. Kaikkia yhteiskunnan toiseutettuja. Marraskuusta eteenpäin Suomen ev. lut. kirkon piispakunnassa ei istu yhtäkään ihmistä, joka kantaisi omassa ruumiissaan toiseuden kokemusta. Olisipa piispainkokouksessa naisia, homoseksuaaleja, vammaisia ja maahanmuuttajia. Työskentelisipä kirkko aktiivisesti sen eteen, että näin olisi. Olisipa kirkko monimuotoisuuden ja ihmisten tasavertaisen kohtelun edistäjä.

Tämä kaikki on saanut minut miettimään, että ehkä kirkko on olemuksellisesti miehen kirkko. Ehkä se on tässä muodossaan instituutio, jonka tiedostamattomassa ytimessä hallitsee ihmiskasvoinen miesjumala, jonka auktoriteetti valuu taivaasta kuninkaille, ruhtinaille, piispoille ja muille asemille sekä viroille, joihin ”ei ole vielä tullut naisen aika”. Nainen ei vain sovi niihin paikkoihin, sillä nainen ei ole Zeus eikä Jahve. Ehkä kirkko on päältä katsoen näennäismyönteinen naisten etenemismahdollisuuksia kohtaan, mutta tiedostamattaan misogyyninen Lähetyshiippakunta. Ehkä on niin, että kirkko ei tästä rakenteellisesta miehisyydestä johtuen pysty todella aidosti avautumaan naisten ja muiden toiseutettujen toimijuutta kunnioittavaksi instituutioksi.

Tai ehkä viimeisen virkkeen perään pitäisi laittaa toivorikas kysymysmerkki ja odotella mitä Mies vastaa?

(Kuva on otettu vanhasta lissabonilaisesta bordellista)

Suuren Johtajan persoonallisuus

Esitimme Jaana Hallamaan kanssa kirkolliskokouksen kyselytunnilla kysymyksen kirkon johtamiskoulutuksen soveltuvuustestien liittyen.

Kirkon johtamiskoulutusta on pyritty aktiivisesti kehittelemään parempaan suuntaan semminkin, kun julkisesti huhuja kiirii, että kirkkoherrat on maailman hirveimpiä johtajia ja narsisteja kaikki tyynni.

Yksi tapa kehittää johtamiskoulutusta on ollut ns. soveltuvuuskokeet. Käytännössä se merkitsee persoonallisuuden testaamista tietynlaisilla koemalleilla, joita ”palikkatesteiksi” kutsutaan. Toisin sanoen ajatuksena on, että näillä persoonallisuustesteillä voidaan saada tietoa testihenkilön persoonan toimivuudesta johtajan tehtävissä.

Kirkon johtamiskoulutuksessa psykologisia testejä tekevät yritykset on asianmukaisesti kilpailutettu. Jo useamman vuoden ajan niitä on tehnyt melkoisen isolla rahalla psykologifirma nimeltä Päämäärä. Kokeeseen osallistuvan henkilön persoonallisuus pisteytetään numeraalisesti. Tämä numero vaikuttaa oleellisesti ns. Kirjo I:sta (seurakuntatyön johtamisen koulutus) saatavaan loppuarvosanaan. Käytännössä siis koulutettavan persoonallisuudesta annetaan arvosana.

Ajatus on henkilökohtaisesti mielestäni aivan absurdi ja käytäntö persoonallisuuden numeraalisesta arvioinnista on mielivaltainen. Ensinnäkään ihmisen persoonallisuus ei ole monoliittinen, vaan persoonallisuudesta nousee esille erilaisia puolia riippuen siitä, kenen kanssa on suhteessa, millaisessa tilanteessa jne. Ei ole olemassa mitään staattista johtajuuden hetkeä tai johtajuudessa olemista. Elämä virtaa koko ajan.

Toiseksi, kuka määrittää sen, mitkä persoonallisuuden piirteet ovat johtajuuden kannalta olennaisia? Onko hän karismaattinen? Onko hän järjestelmällinen? Onko hän hyvä ihmissuhdetaidoissaan? Onko hän hiljainen työmyyrä? Onko hän luova ja innostava? Entä sitten, kun tullaan niin spesifin johtajuuden lajiin kuin seurakunnan johtaminen? Onko hän teologisesti ajateltuna hyvä johtaja? Paimen?

Kolmanneksi, johtajuutta voi oppia, persoonallisuutta ei. Kun persoonaa pisteytetään ja jos pisteytys on heikko, se on paitsi mielivaltaista, rumaa ja lannistavaa yksilöä kohtaan, se myös determinoi hänet surkeaksi johtajaksi loppuiäkseen. Tämä johtuu siitä, että persoonallisuustesti pohjaa oletukselle muuttumattomasta persoonallisuudesta. Persoonallisuus ei ole muuttumaton! Se on dynaaminen, väkevä ja väreilevä.

Henkilökohtaisen mielipiteeni kanssa samaan suuntaan on todennut Hesarissa Helsingin yliopiston emeritaprofessori Liisa Keltinkangas-Järvinen. Hänen mukaansa useiden meta-analyysien pohjalta tarkasteltuna persoonallisuustestien pohjalta johtajuutta ennustavien piirteiden määrä on nolla.

Johtajuus on niin monimuuttujainen tekijä, että sellainen monoliittinen käsitys, jossa ihmisen persoona määrittäisi hänen kykynsä toimia johtajana on auttamattomasti vanhentunut. Olen yrittänyt tätä sanoa kaikkialla, mutta viesti ei tunnu menevän läpi. Tuntuu, että KAIKKI uskovat aivan sokeasti näihin persoonallisuustesteihin. Valitettavasti myös ne, jotka joutuvat niihin osallistumaan ja saavat sieltä huonon numeron. Numeroon ei voi saada oikaisua, valittaa ei voi. Oikeutta itselleen vaativat ihmiset joutuvat törmäämään joka suunnasta linnoitettuun seinämään. Heidän reaktioitaan saatetaan psykologisoida ”narsistisen raivon” ilmentymiksi. Heidät saatetaan luokitella kykenemättömiksi ottamaan palautetta. Kaiken huipuksi oikeutta itselleen vaativasta henkilöstä voidaan sitten sanoa, että ”tässähän se nähtiin, ei kestä painetta”.

Tällainen arvio kohdistuu suoraan ihmisen persoonaan ja minuuteen. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että se on epämotivoivaa ja saattaa pyyhkäistä itse asiassa aika loistavia johtajia pois kirkollisten johtajien listalta täysin tuulesta temmatuilla perusteilla. Kyse on henkisestä väkivallasta, joka tapahtuu Suomen ev. lut. kirkon siunauksella.

Hiippakuntien dekaanit ovat juuri aloittaneet kirkon johtajakoulutuksen arvioinnin. Toivoakseni minun ja Hallamaan esittämä kysymys otetaan tässä arvioinnissa huomioon. Dekaaneille terkkuja, että olen valmis tulemaan myös paikan päälle keskustelemaan näistä näkökohdista.

Case Utsjoki

Utsjoen seurakunta on pahemman kerran konkurssissa. Kirkolliskokoukselle on esitetty aloite, jossa turvattaisiin Utsjoen seurakunnan itsenäinen asema. Utsjoki on Suomen ainoa saamenkielienemmistöinen seurakunta. Jonkun pitäisi maksaa.

Edustaja Toiviainen piti innostavan palopuheen, jossa hän nosti esille alkuperäiskansojen statuksen. Monenlaista muutakin on sanottu. Minä sanoin näin:

”Arvoisa puheenjohtaja ja muut sisarukset Kristuksessa. Filosofi Yrjö Uurtimo on kirjoittanut kirjan Hyvän elämän perustasta. Ehkä joku on lukenut. Se on sellainen ohut läystäke. Kirjassaan hän käy läpi erilaisia filosofisia virtauksia Aristoteleesta näihin päiviin. Tässä tahdon kiinnittää erityisesti huomiota siihen, kuinka hän kritisoi kehitysyhteistyöprojekteja siitä, että ne ovat irtautuneet siitä, minkä vuoksi niitä on alettu tehdä.

Kysymys on siis siitä, mikä on hyvää elämää. Hyvä elämä on jokaiselle meistä erilaisia asioita. Se on erilaista Helsingin Kallion asukkaalle kuin Utsjoen saamelaiselle. Hyvän elämän mittaaminen on vaikeaa, Uurtimo on sitä mieltä, että se on mahdotonta. Kuitenkin siihen yritetään kehittää mittareita. Mittarit toimivat numeroilla. Jos kysyn sinulta, mikä tekee sinut onnelliseksi, onko vastauksesi ”no siis viisi”? Kuitenkin tahdomme numeraalisia piirakoita, pylväitä ja taulukoita ja kuvittelemme, että voimme tehdä toimivia johtopäätöksiä. Tämä illuusio johtaa jatkuvasti yhä etäämmälle hyvästä elämästä ja päätyy lopulta mittaamaan vain rahaa ja taloudellisia edellytyksiä. Välineistä tulee itseisarvo. Hyvää elämää mitataan yhä enemmän talouden mittareilla. Tämän kehityksen taakse pitäisi nyt nähdä.

Uurtimo on sitä mieltä, että kehitysyhteistyöprojektien epäonnistuminen liittyy siihen, että on lakattu kuulemasta paikallisia siinä, mitä on hyvä elämä ja alettu laskea, että hyvä elämää elämää voi mitata vaikka bruttokansantuotteella, tai kaivojen määrällä tai ostettujen vuohien määrällä. Länkkäri siis menee paikalle kertomaan, mitä on hyvä elämä ja näkee sen olevan mitattavissa rahalla.

Toivon todella, että vaikka me kirkkona olemmekin taloudellisten ongelmien edessä, kykenemme erottamaan itseisarvot välinearvojen joukosta. Saamelainen kieli ja kulttuuri ovat itseisarvo ja niiden säilymistä on varjeltava. Se merkitsee sitä, että siihen on satsattava rahaa. Tässä on kysymys saamelaisten oikeudesta rukoilla oman puhutun kielensä ja kulttuurinsa kielellä. Omalla tavallaan, itse määrittelemällään tavalla.

Edustaja Toiviainen nosti vahvasti esille alkuperäiskansojen oikeudet. Me teemme enemmistönä päätöksiä. Nyt enemmistön pitäisi kuulla ja todella kysyä aktiivisesti, mitä on hyvä elämä saamelaiselle. Ja miten se hyvä elämä mahdollistetaan. Jos on tahtoa, on myös keinoja. Piispani Samuel Salmi on esittänyt jo yhden konkreettisen keinon ja haastaa meidät, kirkon päättäjät miettimään omaa suhdettamme rahaan ja hyvään elämään. Se ei ole yksisuuntainen tie. Hyvä elämä saamelaiselle sisaruksellemme Kristuksessa merkitsee hyvää elämää myös minulle.”

(kuva Wikipediasta, en ole koskaan käynyt Utsjoella)

Vallankäyttäjien sekavat pelikentät vol. 1-

Kirkollinen vallankäyttöapparaatti on omituinen hybridi, jossa oikeastaan kukaan ei aivan tarkalleen tiedä kuka käyttää valtaa missäkin asiassa.

Kirkolliskokous on kirkon ylin päättävä elin. Periaatteessa. Missä suhteessa esimerkiksi piispainkokous on kirkolliskokoukseen nähden, ei ole aivan yksinkertainen kaavio. Monia asioita (kuten esimerkiksi avioliittoteologiaan liittyvät asiat) voidaan pallotella kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen välillä ja lopulta päätyä kehäpäätelmään, jossa tarpeen vaatiessa piispat voivat vedota siihen, mitä kirkolliskokouksessa on sanottu ja kirkolliskokous siihen, mitä piispat ovat sanoneet.

Kirkolliskokousedustajat on valittu demokraattisesti. Periaatteessa. Edustajista 1/3 on pappeja, joten siihen kiintiöön ei pääse kuin pappisvihkimyksen kautta. Papit valitsevat pappisedustajansa. Tavallinen ihminen ei siihen kiintiöön pääse koskemaan minkäänmittaisella tikulla. Edustajista 2/3 on maallikoita, jotka on valittu seurakuntien luottamushenkilöiden äänillä. Koska seurakuntavaalien äänestysprosentti on erittäin alhainen ja kirkolliskokousedustajien valinnassa vain luottamushenkilöillä on äänioikeus, ei kirkolliskokousedustajien valintaa voi pitää minään demokratian riemuvoittona sitäkään.

Raha-asioissa seurakunnat ovat varsin itsenäisiä, joten kirkkoherroilla ja seurakuntaneuvostoilla on paljon valtaa seurakunnan asioihin eikä kirkolliskokous voi määräillä kuinka seurakuntien tulee rahansa käyttää. Jotkut metsätalousasiat sun muut ovat sitten alisteisia tuomiokapitulien hyväksymiselle. Joo-o. Kyllä. Vaikka tuomiokapitulit eivät liikuta rahaa seurakuntien suuntaan eikä seurakunnasta liiku rahaa tuomiokapituliin muuten kuin Kirkon Keskusrahaston kautta. No, sen semmoista.

Piispojen ja tuomiokapitulien rooli vallan kahvassa on aivan varmasti epäselvä suurelle yleisölle, kun se tuntuu olevan sitä vähän pienemmällekin yleisölle. Mikä olisi tuomiokapituleille mielekäs tehtävä kirkollisella elopellolla, ei ole ollenkaan mikään itsestäänselvyys. Monet kaipaisivat vähemmän roolia Kirkkohallitukselle ja enemmän roolia tuomiokapituleille.

Kirkkohallitus on organisaatio, joka hoitaa kirkon yhteisiä asioita. Kirkolliskokous voi delegoida tehtäviä kirkkohallitukselle, mutta näemmä se itsekin saattaa yhtäkkiä omia aikojaan päättää, että hmmm, pitäisköhän uusia koko tilastointijärjestelmä, kysymättä keneltäkään mitään mandaattia. Kirkkohallituksella on omat päätöksentekosysteeminsä: täysistunto ja virastokollegio. Älkää kysykö. En tiedä. Joka tapauksessa kaikkia ärsyttää kirkkohallitus, koska se on ärsyttävä byrokraattinen hallintorakennus Etelärannassa eikä kukaan siellä tee yhtään mitään, peukaloitaan vaan pyörittävät ja vaikeuttavat meidän tavallisten seurakunnan työntekijöiden elämää. He siellä eivät ymmärrä mitään siitä, kuinka vaikeaa ja hankalaa meidän tavallisten työntekijöiden elämä on. Aina ne sitä väärää eikä koskaan sitä, mitä ite haluaisi. Jos joskus tekevät jonkun oikean asian, niin senkin tekevät väärin. Kirkkohallitusta haluttaisiin supistaa samalla aikaa, kun sille halutaan delegoida yhä enemmän erilaisia tehtäviä.

Näyttääkö sekavalta? Sitä se aika lailla onkin. Enkä ole päässyt tässä edes alkuun. Peukalosääntönä voidaan kuitenkin pitää sitä, että jos ihmisellä on violetti paita, hänen sanottavansa on hieman painavampaa ja viisaampaa kuin muiden. Tällä tavalla pukeutuneeseen henkilöön on suhtauduttava sisäisellä vavistuksella.

Kirkolliskokouksen avauspäivän terveiseni Jeesuksen Kristuksen vallankäytön keskuksesta.

Congratulations!

Reformaation merkkivuosi tarjoaa useita mahdollisuuksia kreisibailata erilaisissa luentotilaisuuksissa. Samalla luentosarjakimara tekee ihanasti näkyväksi kirkkomme ja seurakuntiemme rakenteissa piilevän kyvyttömyyden nähdä naisten teologista sivistyneisyyttä. Vai onko se epäluottamusta?

Epätasa-arvoisten rakenteiden purkaminen ei tapahdu itsestään, vaan vaatii aktiivista työskentelyä.

Ensinnäkin jokaista luentotapahtumaa, keskustelutilaisuutta tai paneelikeskustelua suunnittelevan on käytävä itsensä kanssa seuraavanlainen keskustelu: Millaisiin kysymyksenasetteluihin toivon saavani lisää erilaisia näkökulmia? Olenko edes kiinnostunut uusista näkökulmista vai haluanko mieluummin pysytellä tutuissa ja turvallisissa ajatusrakennelmissa? Mitä asiantuntijuus on? Mistä se syntyy? Olenko valmis näkemään vaivaa sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumiseksi omassa seurakunnassani? Hiippakunnassani? Kirkossani? Luotanko samalla tavalla naisten kykyihin kuin miesten? Onko asia miehen sanomana enemmän totta kuin naisen?

Toiseksi täytyisi luottaa siihen, että jollakin naisella voi olla sanottavaa aihepiiriin, vaikka hän ei olisi tehnyt siitä väitöskirjaa ja kahtakymmentä post-doc -tutkimusta Suomen Akatemian huippuyksikössä. Miehille näyttää riittävän pappisvihkimys meriitiksi.

Yleisesti ottaen miehet puhuvat enemmän, röyhkeämmin (röyhkeys ei ole välttämättä aina kielteinen asia) ja esittelevät asiantuntijuuttaan rohkeammin kuin naiset. Naiset puolestaan yleisesti ottaen ovat tottuneet vähättelemään asiantuntijuuttaan, ymmärrystään, tietojaan ja ansioitaan. Aktiivisen puhujan rooli lankeaa automaationa miehelle, passiivisen kuulijan ja kyselijän rooli naiselle. Sitä paitsi sekin on ihan epistä, että miehet voivat aivan kaikessa rauhassa toistella toinen toistaan tylsempiä latteuksia ilman, että kukaan kiinnittää asiaan huomiota. Naisilla pitää aina olla timanttista sanottavaa. Tasa-arvo on totta sinä päivänä, kun naiset voivat lasketella samanlaisia mitäänsanomattomuuksia kuin miehet eikä sitä pidetä merkkinä naissukupuolen kokonaisvaltaisesta asiantuntemattomuudesta ja kyvyttömyydestä tuoda asioita esiin.

Kolmanneksi täytyy tehdä tietoinen päätös, että tilaisuudessa on hinnalla millä hyvänsä nainen tai naisia asiantuntijoina. Eikä vain kokemusasiantuntijoina, vaan asia-asiantuntijoina. On suostuttava näkemään vaivaa sen eteen. On kieltäydyttävä helposta all-male-panelista, on laajennettava tajuntaa, ajateltava isommin. Näin kirkkomme ja seurakuntamme eivät saa ainoastaan uutta näkökulmaa, vaan uusia asiantuntijoita, koska jokainen meistä perehtyy aiheeseen, josta on menossa luennoimaan. Jos mieleen ei tule ketään, KYSY JOLTAKIN NAISTEOLOGILTA! Meitä on satoja! Ja me tunnemme myös asiantuntevia maallikkonaisia! Osaamme nähdä tämän asian tärkeyden ja voimme auttaa!

Miten tätä sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen kannalta masentavaa tilannetta voisi muuttaa? Ensinnäkin jokainen keskustelutilaisuuden ja luentosarjan järjestäjä voi ottaa tämän sydämensä asiaksi. Toiseksi kirkkomme tulisi ottaa rakenteellisesta tasolla aktiivisesti asialistalle sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät asiat. On todella outoa, että esimerkiksi Luterilaisessa maailmanliitossa olemme kirkkona että ”jeesjees, gender justice, very good thing, we Finnish very equality people”, mutta kotimaassa aiheen tiimoilta ei kuulu muuta kuin huutava hiljaisuus. Viimeisen vuoden aikana olen nähnyt kaikki-miehiä-paneelikeskusteluita järjestetyn kaikkien kirkollisten toimijoiden osalta aina seurakunnista kirkkohallitukseen. Nyt vähän jotain ryhtiliikettä hei!

***

Inspiraation lähteeksi vähän kirkolliskokousedustuksen statistiikkaa:

Kirkolliskokouksen 96 vaaleilla valitusta edustajasta 61 on miehiä, 35 naisia. Piispoista 9 on miehiä ja yksi nainen. Papistosta 22 on miehiä, 10 naisia. Maallikoista 39 on miehiä, 25 naisia.

Syysistuntokaudella 2016 käytettiin yhteensä 323 puheenvuoroa, joista 249 puheenvuoroa miehiltä ja 74 puheenvuoroa naisilta.

Hiippakuntien sukupuolijakauma on seuraavanlainen (tähän ei ole laskettu piispoja mukaan):

Turun arkkihiippakunta:
9 miestä, 3 naista
3 pappismiestä, 1 pappisnainen
6 maallikkomiestä, 2 maallikkonaista

Tampereen hiippakunta:
10 miestä, 5 naista
4 pappismiestä, 1 pappisnainen
6 maallikkomiestä, 4 maallikkonaista

Oulun hiippakunta:
8 miestä, 4 naista
3 pappismiestä, 1 pappisnainen (minä)
5 maallikkomiestä, 3 maallikkonaista

Mikkelin hiippakunta:
6 miestä, 3 naista
3 pappismiestä, ei yhtään pappisnaista
3 maallikkomiestä, 3 maallikkonaista

Borgå stift:
5 miestä, 1 nainen
2 pappismiestä, ei yhtään pappisnaista
3 maallikkomiestä, 1 maallikkonainen

Kuopion hiippakunta:
5 miestä, 5 naista
1 pappismies, 3 pappisnaista
4 maallikkomiestä, 2 maallikkonaista

Lapuan hiippakunta:
7 miestä, 3 naista
3 pappismiestä, ei yhtään pappisnaista
4 maallikkomiestä, 3 maallikkonaista

Helsingin hiippakunta:
6 miestä, 6 naista
1 pappismies, 3 pappisnaista
5 maallikkomiestä, 3 maallikkonaista

Espoon hiippakunta:
5 miestä, 5 naista
2 pappismiestä, 1 pappisnainen
3 maallikkomiestä, 4 maallikkonaista

Ohipuhumisen ongelma

Kuopion piispa Jari Jolkkonen pitää Savon Sanomien haastattelun mukaan reiluna, että jos arkkipiispa Kari Mäkinen haluaa muuttaa kirkon avioliittokäsitystä, sille tulisi esittää myös perusteluja.

Arkkipiispa on esittänyt asiansa Ylen Ykkösaamu -ohjelmassa. Kyllähän perusteita voi pyytää, mutta Herra varjelkoon kuulijoita siltä kirkkoslaavilta, jonka ympärille keskustelu samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä kiertyy. Ohjelmassa, joka suuntautuu ihmisille eikä papeille, ei ole tarpeen avata koko teologisen saivartelun pandoranlipasta. Itse viestin kannalta se on vain vieraannuttavaa. Radio-ohjelmassa riittää kyllä, että arkkipiispa esittää johtopäätöksensä omasta teologisesta työskentelystään ja harkinnastaan käsin. Piispat ja papit voivat sitten keskenään esitellä oppineisuuttaan toisilleen.

Olen kuullut lukuisia kertoja toiveen, että niiden, jotka tahtovat muuttaa kirkon avioliittokäsitystä, tulisi esittää asialleen ”teologisia perusteluita”. Niitä perusteita on tahkottu vaikka kuinka älytön määrä kirjoissa, blogeissa, erilaisissa keskusteluketjuissa jne. On tutkittu luterilaista teologiaa, rakkauden olemusta, Raamattua, kirkon traditiota, protestantismin ja katolilaisuuden eroja. Miten voi olla mahdollista, ettei kaikkea tätä, eikä edes arkkipiispan esittämiä näkemyksiä pidetä teologiana, jota voisi tarkastella teologiana? Ei silloinkaan, vaikka asialla olisi nimenomaan yliopistoteologian saralla ansioitunut henkilö, kuten vaikkapa ekumeniikan professori Risto Saarinen tai sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa?

Ohipuhumisen ongelmana lieneekin se, että teologiaksi hyväksytään vain tietyn paradigman pohjalta nouseva teologia. Luther-tutkimuksen pohjalle rakentuva oppihimmeli näyttäisi olevan avioliittokeskustelussakin ainoa sallittu lähtökohta. Enkä edes usko, että kukaan millään pahalla, mutta emme vain keskustele samalla kielellä.

Protestantismi toi katolilaisen teologian rinnalle rupisen ristin teologian, joka ei vain näytä taittuvan esteettiseen ja steriiliin laboratiorioteologiaan. Tuomo Mannermaa yritti siivota sen ongelmia hakemalla jostakin kaksi koria, joista toiseen siivottiin teologisen lastenhuoneen lattialta sikin sokin pyörivät etiikan kysymykset ja se nimettiin Rakkauden koriksi. Toiseen hän järkkäili pelastumiseen liittyvät muuttumattomat asiat ja nimitti sen Uskon koriksi. Vaikka tällä tavalla lastenhuone saatiin näyttämään siistimmältä, niin ongelma on silti olemassa. Nyt vain riidellään siitä, mikä palikka kuuluu rakkauden koriin ja mikä uskon koriin. Kuka sen päättää? Suomalaiset Luther-tutkijatko? Suomen ev. lut. kirkon kirkolliskokous tai piispainkokous?

En haluaisi vähätellä sitä toistakaan paradigmaa, mutta elämä nyt vain menee aina laboratorioteologian ohitse. Siinä on inkarnaation syvin viisaus. Jumala tuli ihmiseksi. Ihmiseksi tuleminen merkitsee taipumista luonnonvoimien edessä. Siinä on teologiset palikat, korit, laki ja evankeliumi. Kaikki muu on vain sen selittämistä ja tulkintaa. Tehtäköön laboratorioissakin sellaista teologiaa, joka tuottaa ihmisten elämään hyvää hedelmää.

Jeesus ei tule. Oletko valmis?

Suomen ev. lut. kirkon tulevaisuuden osalta tiedämme joitakin asioita. On turha kuvitella, että kirkkomme maksavien jäsenten määrä kimpoaisi uskomattomalle nousukäyrälle, vaikka keksisimme minkälaisia innovaatioita, marssittaisimme saarnapönttöihin toinen toistaan mediaseksikkäämpiä puhujia ja menisimme aivan raivona mielissään ”sinne, missä ihmiset ovat”.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että taloudelliset resurssit pienenevät. Se puolestaan tarkoittaa käytännössä sitä, että henkilöstöä on vähennettävä, kiinteistöjen tarkoituksenmukaisuutta mietittävä ja hallinnollisia prosesseja tehostettava. Kirkolla on valtava omaisuus, mutta myös valtavat menot. Kirkko on yksi Suomen suurimmista työnantajista ja se myös maksaa eläkkeitä valtavalle joukolle entisiä työntekijöitään.

Numerot, piirakat, pylväät, diagrammit, kaaviot, niistä voimme lukea tulevaisuuden suunnan eikä mikään, mitä edellä kirjoitin, tule kenellekään yllätyksenä. Jeesus ei sitten tullutkaan, vaikka niin luultiin, joten piti alkaa vähin äänin keräämään takaisin omaisuutta, joka oli myyty pikaisen paruusian odotuksessa. Instituutio ei elä hengestä, vaan varainkeruusta.

***

Filosofi Yrjö Uurtimo tarkastelee kirjassaan Hyvän elämän perusta mielenkiintoisella tavalla kehitysyhteistyön epäonnistuneiden projektien taustoja. Hänen lähtökohtansa on se, että kehitysyhteistyön tavoitteena on hyvän elämän perustan rakentaminen kehittyviin maihin. Ongelmaksi muodostuu se, että sen mittaaminen on mahdotonta, joten mittareiksi otetaan sellaisia asioita, joita voi… no, mitata. Siispä hyvä elämä yritetään puristaa numeroiksi, taloudellisiksi faktoreiksi, jolloin tavoitteena ei enää ole hyvä elämä, vaan esimerkiksi bruttokansantuotteen kasvu. Samalla ei kyetä ottamaan huomioon sitä todellisuutta, mikä tekee vaikkapa pienessä afrikkalaisessa kylässä elämästä hyvää. Länsimainen ymmärrys hyvästä elämästä ei välttämättä kohtaa sen kylän ymmärrystä hyvästä elämästä.

Osaako matemaatikko tai tilastotieteilijä laskea rakkauden määrän? Pystyykö ihmisten väliset suhteet kuvaamaan prosentteina? Onko hyvän elämän kaava laskettavissa?

***

Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö asettaa lähtökohdissaan teologisen, kirkko-opillisen ihanteen: seurakuntalainen on toimija eikä toiminnan kohde ja seurakunta koostuu seurakuntalaisista. Ei esimerkiksi seurakunnan työntekijöistä tai rakennuksista, jotka seurakunta omistaa. Seurakunnassa ei ”käydä” eikä seurakunnasta ”käydä”. Työntekijä EI ole ”seurakunnan käyntikortti”. Seurakuntalainen tarvitsee käyntikortteja seurakunnasta yhtä paljon kuin kukaan meistä tarvitsee omaa käyntikorttiaan, jotta tietää ottaa itseensä yhteyttä.

Kuitenkin tulevaisuuskomitean kannanotot liittyvät mitä suurimmissa määrin hallinnollisiin ja byrokraattisiin ratkaisuihin. Se ei ole komitean vika, sillä komitean tehtäväksi on annettu esittää konkreettisia ratkaisuja. Koko tulevaisuustyöskentelyn taustamotivaattori on taloudellisten resurssien kapeutumisesta seurannut pakko. Työskentelyä ohjaa vääjäämättä ajatus siitä, että on tultava säästöjä. Kun muutospaine nousee talouden heikentymisestä, muutoksen tekeminen lähtee liikkeelle siitä, että talouteen liittyvät ongelmat saadaan ratkottua.

Toisin sanoen: sisäänrakennettu ohjaava tekijä kirkon tulevaisuuden näkymiä ajatellen ei näissä raameissa ole teologia vaan talous. Ei tulevaisuuden suunnittelun tarkoituksena ole ensisijaisesti miettiä kirkko-opillisia kysymyksiä, vaan ne tulevat välineiksi talouteen liittyvien ongelmien ratkaisemisessa. Esimerkiksi: kun työntekijöitä joudutaan vähentämään, seurakuntalaisten toimijuus lisääntyy. Seurakuntalaisten toimijuus ei ole ensisijainen tavoite, vaan ensisijainen tavoite on vähentää kirkon henkilöstöä.

Moni kunnon ristillinen teolooki kiittää kirkon talousvaikeuksista, sillä ne pakottavat muutokseen. Ne pakottavat pöhöttyneen ja itseriittoisen instituution tarkastelemaan omaa perustaansa uudella tavalla. Se onkin hienoa. On hienoa köyhtyä. On hienoa tulla pienemmäksi. Se on kristillistä.

Oma kysymykseni tässä vaiheessa on se, että voiko talousvaikeuksiin perustuvan muutosprosessin lopputuloksena olla hyvä Kristus-keskeinen elämä? Tai onko se edes tulevaisuustyöskentelyn tavoitteena? Millainen olisi kirkon tulevaisuustyöskentely jos se ei olisi lähtenyt liikkeelle taloudellisen muutospakon edessä, vaan inspiroituneesta Jeesus-meiningistä?

Varsin keskeneräisten ajatusten ääreltä terkut junasta välillä Helsinki-Oulu paluumatkalla perustevaliokunnan kokouksesta. En tiedä onko näissä mitään tolkkua.